ELÄMÄKERTANI

Isoisäni läksi Amerikkaan 1907, jättäen rannalle muijansa ja neljä poikalastaan. Koskaan tuo veijari ei tullut takaisin. Vuosikymmeniä isäni ja minäkin odotimme ns. Amerikan perintöä, jota ei milloinkaan saatu. Oli siinäkin mies, joka jätti perheensä puille paljaille. – Samaa tyyliä oli isällänikin, joka ilmestyi lentojätkänä tulevan äitini kotipuoleen. Isäni oli Punikki, joka jäi kiinni Viipurissa, sai kuolemantuomion, mutta ennen nappia presidentti Stålberg ehti armahtaa hänet teloitukselta.. Pian hän löysi nuoren tytön tyllerön ja änkesi hänen viereensä. Sen tuloksena minä synnyin äitini jalkoväliin kauheasti mölyten tammikuisena pakkasiltana, äitini ollessa 18 vuotias. Uteliaat kylän muijat kävivät katsomassa minua, kun minä piereskelin pienessä pyykkikopassa meidän ainoassa sängyssä. .”Onpas pojalla isot munat”, niin he kehuivat minua. - Isäni oli sahalla asentajana, mutta menevä kun oli, niin puolen vuoden päästä hän otti muijansa ja minut mukaan ja läksimme Varkauteen, Lehtoniemeen. Siellä isäni sai töitä sahalla. Samana vuonna kuoli isäni suuri idoli Vladimir Iljits Lenin. – Isäni ei tietenkään liittynyt teloittajiinsa, vaan liittyi maanalaiseen kommareihin, joiden johtajat Moskovasta käsin panivat kapuloita Suomen valkoissen hallituksen rattaisiin.. – Kauan ei isäni ollut Lehtoniemen sahalla, kun lähdettiin Sysmään vähine kimpsuineen, sillä isällänihän ei koskaan ollut mitään huonekaluja menemisen esteenä. Siis isänsä sukua ukko. Sysmässä hän oli isossa talossa suuren sikalan hoitajana. Isäni ahkeroi sänkyhommissakin äitini kanssa ja minä sain siskon Sysmässä. Siskostani tuli isänsä tyttö ja lisäksi rohkea ja röyhkeäkin. Minä jäin aina toiseksi.- Vuoden kuluttua isäni kyllästyi sian paskan hajuun ja sitten taas mentiin. Nyt Viipurin taakse Johannekseen, Siellä isäni purki hiililaivoja, kunnes innostui helpompiin hommiin. Asuimme meren rannassa yhdessä pienessä huoneessa ja koko kylän nuoret ja vanhat joivat pirtua alvariinsa. Olihan tuolloin kieltolaki ja virolaisia pirtulaivoja näkyi kaukana meren selällä odottamassa pirtutrokareita. Isäni oli yksi heistä. Hän oli aina menossa, kotona ei juuri lainkaan. Kerran hän tulla tupsahti sisään ja hänellä oli pirtuliivit päällään;”Polisit perkeleet ovat tulossa, nyt pian karkuun.” –Minäkin naskali autoin isääni ja survoin isoon pieksuun kotona olevia peltivarpusia kolme kappaletta ja pieksut nurkkaan.. Aina Suojärvelle saakka oli isäni pirtumatkat ulottuneet. Olipa ukko etevä, kun ei koskaan kärynnyt myyntihommissaan. Tosin pirtuverkko oli suuri, joten aina siellä joku pienyrittäjä saattoi selvitä jakeluissaan. Tämän ainaisen pirtuhulinan vuoksi hommelit tapahtui useimmiten öisin. Isä meni ja vieras setä tuli meille äidin turvaksi. Olipa joskus yötäkin ja lattialle he lempivät toisiaan yön hämyssä. – Saman talon yläkerrassa asui nuori, komea mies, joka oli juoppohullu. Aina joi ja sitten tappoi pikku-ukkoja pitkällä leipäveitsellä seinältä. Kertoi mies, että niitä oli joskus hyvin paljon ja että ne olivat pieniä piruja. - Pari kertaa mustapukuiset polisit ryntäsivät meillekin sisälle. Kolusivat vähäisiä kamppeita, mutta eivät löytäneet mitään. Isälläni oli yksi pirtupiiloista läheinen kallion halkeama. Se oli lähes sammaleiden peitossa. Siellä oli kerrankin viisi isoa pirtukanisteria. Siitä ei saanut puhua. Silloin isäni oli sankari, kun huiputti polisia. – Keväällä synnytti äitini minulle toisen siskon. Nopeasti hänkin kasvoi. Hänestä minä tykkäsin , kun hän oli pyöreämpi ja toisen näköinen vanhempaa siskoani Einiä. – Nuoremman nimeksi annettiin Elina ja hän kuoli myöhemmin viisi vuotiaana outoon veritautiin noin vaan. Silloin itkin ja surin häntä kovasti. - Äitini halusi kotiseudulleen Keski-Suomeen. Ja viimein isäni myöntyi äidin toiveeseen ja muutimme Jyväskylään., Palokkaan.
- Kieltolaki päättyi vuonna 1932 ja avattiin ALKO, siitä se sitten alko monelle vapaa ryyppääminen. Kylillä ja niiden laitamilla oli kännisiä ukkoja paljon ja polisilla riitti hommia nytkin. – Isänikin tuli useasti kännissä kotiin ja uhosi joskus isoon ääneen:” Helvetin fasistit, kun yrittävät muiluttaa kunnon ihmisiä rajan taakse. - Ohranan miehet veivät minutkin kerran kuulusteluun… Olen mukamas maanpetturi ja vakoilen Neuvostoliiton hyväksi…” - - Minä olen entinen punikki ja töitä en saa. Tehtaan portillakin lukee noitten Pihkalan kaartilaisten toimesta iso julistus:” PUNIKIKEILLE EI TÖITÄ. ” - Koulussa sain kunnalta köyhäinavustusta keltaiset nahka pieksut.. Olin niistä ylpeä, vaikka rikkaat porvarien pojat ilkkuivat minulle isoon ääneen:
– ” HÄTÄAPU PIEKSUT !” , ”HÄTÄAPU PIEKSUT !” - Saimme kunnalta ”Jauholappuja” kuukauden välein, Niillä sai kauppiaalta ostaa leipää ja paistinrasvaa, sekä perunoita nälkäänsä. Voi oli ylellisyyttä, eikä sitä meillä syöty milloinkaan.- Koulussa ope tiesi taustani ja käski Punikin kersat istumaan seinän viereen. Valkoisten lapset pääsivät ikkunan viereisille pulpeteille istumaan.. Kerran opettaja toi luokkaan pitkän ja mustan pampun ja esitteli sitä meille kersoille:” Tällä minä Jyväskylässä hakkasin Punikkeja Vapaussodan aikana.” – Vihani kasvoi ”Lahtareita” vastaan, kuten Valkoisia nimiteltiin nyrkit taskuissa työläisten keskuudessa.
Kouluni meni miten,kuten. Menin aina ovesta sisään ja usein karkasin ikkunasta pihalle jälki-istunnoista. Joskus taas piirtelin taululle anatomisia naisen kuvia, joista opettaja sanoi:” Ruokottomia piirroksia. Se on tunti taas jälki-istuntoa.”- - 1937 ilmalaiva Zeppelin tuhoitui Amerikan reissulla. – Kaverini kanssa minä särin sinä kesänä heinäpellolla erään ökö isännän niittokoneen, irroittamalla pyörät ja heittämällä kaikki työkalut ja irti saadut osat läheiseen järveen. – Kukaan ei koskaan saanut tietää teon tekijöistä mitään. Siitähän me olimme iloisia. Sen vuoksi minä kaverini kanssa varastin dynamiittia maantien tekijöiltä ja räjäytimme eräänä iltana Sinkkosen kaivon hajalle. Siitäkin selvittiin kenenkään tietämättä. Myöhemmin tuosta hyvästä lapsuuden kaveristani varttui suuri rosvo. Hänet luokiteltiin eräänä vuonna ”Suomen suurimmaki rosvoksi numero Yksi.” - Uuttera isäni sai äidin kanssa vielä pari veljeä minulle. Ensimmäinen kuoli keuhkokuumeeseen vuoden ikäisenä, jota me kaikki surtiin kyynelin. Isäni työnsi kottikärryllä pienen kirstun hautausmaalle ja me omaiset jutkimme apeina perässä. Myöhemmin isäni teki tuohikoivuisen puuristin haudalle. Muuta en sitten muista veljestäni, enkä tiedä Väinö -pojan hautapaikkaa enää. – Nuorin veljeni syntyi vanhassa valjasaitassa, jossa sinä kesänä asuimme syyskylmiin saakka. Ikkunoita kun ei ollut, niin valoa saimme pitämällä ovea auki tarvittaessa. Vanhin siskoni vieraantui minusta. Vain harvoin häntä näin. Nuoresta pitäen on oli piikomassa jossakin paremmissa perheissä, jonne minulla ei ollut asiaa. Siinä ne vuodet vilahtivat nälässä ja köyhyydessä. Äitini oli ollut useina vuosina ansiotöissä, aina kun synnytykseltä kerkesi. Hän oli Shaumanin vanerilla töissä. Heitä sanottiin ”Vanerienkeleiksi”, kun nuo naiset olivat aina vanerin pölystä valkoisia väsyneiltä kasvoiltaan. Heidät tunnisti todellisiksi työnorjiksi, joten he olivat Kasti- merkittyjä aina. – Minun kouluni jäi hiukan kesken, kun isäni vei minut halkometsään tekemään halkoja, tahi kuorimaan propseja., hänen avukseen. Rosvoilu jäi osaltani vähäisemmäksi.
- Syttyi Talvisota. – Isäni joutui Puolustusvoimien töihin Tikkakoskelle konepistooli-puolelle. Myöhemmin hän sai kutsun astua Suomen armeijan palvelukseen Nostomiehenä ja siten asekoulutukseenkin. Siitä ukko suivaantui:” Saatana, minäkö venäläisiä vastaan tappelemaan, Mieluimmin minä vaikka natseja vastaan tappeleisin. Hitlerin syyhän se on. – Ei sillä, kyllä ne äkseeraukset osataan. Opin niitä jo Punaisten sakissa Viipurissa .” - Minähän olin vahingoniloinen, kun isäni joutui Suomen armeijan sotilaskoulutukseen, vaikka hän haukkui Mannerheimia ”lahtariksi” ja oli aina kehuskellut Stalinia työkansan pelastajana. - Viimein hän kuitenkin tyytyi koulutukseen, joutuipa vielä myöhempinä vuosina olemaan saksalaisten alaisuudessa Sallassa tienraivaustöissä pitkiä aikoja. – Summassa linjat murtui vihollisen rynnätessä suurin voimin. - Minulla kasvoi vihollisviha ja päätin pyrkiä armeijaan vapaaehtoisena. – Äitini säikähti päätöstäni valittaen ulisten:” Voi hyvä poikani, sinäkö sotaan. Eihän sinulla ole karvalakkiakaan olemassa ja yli kolmenkymmenen asteen pakkaset rintamilla. Olisit nyt vouhkimatta ja jäisit auttamaan äitiäsi polttopuiden teossa ja vahtimaan pientä veljeäsi Jukkaa . – Käymäläkin olisi tyhjennettävä ihan heti. S e on aivan täysi jo…” - Minä jäin kotiini vielä ja iltayöstä varastin Kutzetin propsilaanilta kaksi nelimetristä propsia, jotka heti aamulla pienin polttopuiksi, ettei kukaan näkisi Kutzetin –leimoja puissa. – Äitini oli iloinen päätöksestäni ja osti illallista varten Osuuskaupasta jäätyneitä perunoita ja lehmänitraa.
Kalle-enoni jäi Summassa vihollisen vangiksi. Hän oli jäänyt juoksuhaudan sortumaan alle.
Joku venäläisistä survaisi pistimen enoni keuhkoon ja toinen vanja ampui Naganillaan kokardin hänen päästään. Eno selviytyi elämään ja kävelytettiin 17 km vankileirille., josta aikanaan pääsi Suomeen kirkonvartijaksi Seinäjoelle. - Välirauhan aikana yksi serkuistani oli armeijassa Kouvolassa konekiväärikomppaniassa. Toinen serkkuni oli lähes minun ikäiseni. Hän oli Perämieskoulussa Kuopiossa ja osasi ajaa autoakin. Hän varasti Talvisodasta palautetun moottoripyörän kuljetuksesta. Hän pyysi minut mukaansa seikkailemaan. Varastettiin VR:n varikolta bensiiniä ja ostimme apteekista kortsuja. Me pojat menimme naisiin, kun tiesimme yhden nuorehkon tytön, joka rahalla antoi rakastella. Minä vanhimpana sain nauttia seksistä ensin eräässä saunan eteisessä. Se oli ensi askel miehisyyteen ja taas meitä vietiin kohti Saarijärveä, jossa poliisit yllättivät meidät. Onneksi päästiin karkuun ja sitten ajettiin niin kauan, kuin bensaa tankissa riitti.. Sitten pyörä pusikkoon ja kävellä jutkittiin Parantalasta Äänekoskelle. Majoituimme matkustajakoti Peuraan, jossa söimme erään koulutytön vehnäset, joka oli viikonlopun vietossa kotonaan, Illalla olin serkkuni kanssa Äänekosken kartsalla tyttöjä vonkaamassa. Niinpä tuloksena oli, että sain juttukaverikseni tyttösen Liisan, josta tukin minulle heila sotaan lähtemiseen saakka. Hän asui tyttökaverinsa kanssa sairaalan lähellä ja oli sairaalassa töissä. – Heilastelin hänen luonaan muutamia öitä, kun tulin junalla joskus Suolahteen, jossa hän oli vastassa minua. Pässinradan veturi vei meidät sitten Äänekoskelle yöksi. Me rakastuimme toisiimme.
- Alkoi Jatkosota. – Jouduin lähtemään pioneerikoulutukseen Korialle. Viimeisen kerran läksin Liisan kanssa Äänekoskelta Pässirataa myöten Suolahteen, josta härkävaunulla Jyväskylään, jossa äitini oli pikkuveljeni kanssa saattamassa minua. Siellä iltapimeällä vanujen välikössä suutelin saattamaan lähtenyttä Liisaa, joka vannoin odottavansa minua, kun palaan. Puhuipa hän naimisiinmenostakin. – Kun alokasjuna läksi Jyväskylän asemalta, saatteli Liisa pitkään junan vieressä meitä härkävaununpoikia. – se olikin viimeinen näky Liisasta. Viiden kuukauden päästä sain rintamalle hänen huonekaveriltaan kirjeen, jossa tyttö kertoi Liisan hirttäneen itsensä sairaalan ullakolle esiliinansa nyöreihin. - Olimme vartiotehtävissä Äänisen rannoilla ja välillä Ylä-Syvärin rantamilla. Komppaniamme valmisti bunkkereita Syvärin varteen ja teki kenttärataa korpeen armeijan huoltoja varten. – Pääsin kerran lomalle pariksi viikoksi, mutta sotapoliisi käräytti minut Äänislinnassa armeijan rukkasten varastamisesta. Tosiasiassa ne unohtuivat reppuun ja jäivät litterasta pois. Ei muuta kuin rosvona jouduin palaamaan yksikkööni lomani menettäneenä: Silloin kirosin Mannerheiminkin helvettiin asti ja julistin vihoissani sotapoliiseille:” Senkin kytät, ei mene enää kauan, kun täältä lähdetään livohkaan, eikä rukkasia kysellä. –Stalingradissa on Pauluksen armeija tuhottu ja vanjat on kohta täälläkin…” - ” Ei pullikoida siinä.Painukaa pihalle.! ”, karjui ystävällinen sotapoliisi. - Päätin jollakin muotoa vielä koston kohdata noita juntteja. - Niin sitten kävikin, että vajaan vuoden päästä tultiin Syväriltä juoksujalkaa karkuun Suomeen päin, vihollisen ajaessa suurella asevoimillaan suomalaisia mailtaan pois. Jouduimme Kannaksen rytinöihin Viipurinlahdelle, jossa venäläiset suurin voimin yrittivät päästä suorinta tietä Helsinkiin. Mutta me panimme hitosti vastaan, ja monia Suomen nuoria miehiä sai iäisyyskutsun kesäisessä maastossa, Serkkunikin kaatui Jessoilassa juuri Juhannuspäivänä ja toinen serkkuni oli jäänyt vangiksi Maaselässä. Kolmas serkkupoikani kertoili ajavansa Marskin autoa Mikkelissä, jota en oikein uskonut. Hän oli sellainen suurenpuhuja ja höhlä muutenkin jutuissaan ja tekosissaan. – Rauha tuli ja Suomi jäi miehittämättä. - Pääsimme siviiliin, eikä useimmilla nuorilla ollut mitään ammattia. Alkoi hulvaton elämä. Iloittiin rauhasta ja tanssittiin taas luvan perästä monen vuoden jälkeen. – Minä mesosin nuorten sotaleskien ja Karjalan evakkotyttöjen kanssa. Möin sokerisantaa pienissä pusseissa sakariinina, ostin maalaisäijiltä kessuja, joita sitten pienin luineen ja möin kalliilla Jyväskylän torilla. 1600 mk maksoi kessukilo, jossa oli olkia seassa ja 2000 mk paras lehtikessu. Joskus pällistelin Jyväskylän asemalla ”Työmies-askeja taskussani. Poistin niistä tupakit ja panin sahajauhoa tilalle ja kannet kiinni tarkistusnauhalla, Otin kovan hinnan ja. myin askit juuri junan lähtiessä jonnekin suuntaan ja pian karkuun. Pöytä-viinaa möin Valtiontalon tansseissakin.
Pian alkoi maa polttamaan Jyväskylässä. Minä häippäsin Helsinkiin enoni luokse. Hän oli ollut sodassa niitä Kannaksen hanuja ja sodan jälkeen Sörkän sälli, joka asui Vaasankadulla vanhassa purkutuomion saaneessa puutalossa. Sinne minä majoituin äitini ja enoni luvalla Enoni Sulo oli ominut ammatikseen WSOY:n kirjanmyynnin kiertävänä myyntimiehenä. Lisäksi hän samoilla myyntiretkillään otti vastaan valokuvien suurentamista värikuvina., SAMPO firmalle. Molemmat hommat toi ahkeralle ansioita. juuri sodan jälkeen, kun oli paljon sotaleskiä, joiden rakas aviomies oli kaatunut sodassa Isänmaan puolesta. Enoni oli myöskin etevä ”Lestin heittäjä”. Tein hänen kanssaan yhteistyösopimuksen: Myymme yhdessä noita tuotteita ja panemme voitot tasan. Enoni oli huumorimies ja lempeä luonteeltaan. Leikitellen sujui yhteistyömme. Kiertelimme Helsinkiä ja isokokoisia värivalokuvien suurennoksia tilattiin paljon. Etuantia otettiin tilaajilta niin paljon kuin mahdollista. Tehtiinpä tilauksia joskus ilman etuantiakin, kunhan saatiin lupa ja kuva suurentamiseen. Sodan jälkeen kansalaiset olivat paljolti myöskin kulttuurin tarpeessa ja siksi myytiin paljon WSOY:n kirjojakin. Esim. Valtarin ”Sinuhe” oli ykkös kirjoja myyntitilastoissa.. Hyvin meni kaupaksi Pöytäviinakin ja” Warsovan laulu”, kuten mieto ”Gampinakin”- Myyntimatkamme ulottui Keravalle ja Porvooseenkin. Eräänä iltana kohtasin retkilläni naisen, joka oli töissä WSOY:n kirjapainossa. Hän asui yksin kirkon lähellä vanhassa puutalossa. Erään tanssi-illan jälkeen pääsin tytön luokse yöksi, jolloin teimme intiimissä puitteissa valokuvasuurentamista ja kirjamyyntiasioita. Rakastuin häneen heti ensi näkemältäni. Siitä tuli minun elämääni riippa. Usein jouduin ajelemaan junalla Helsingistä Porvooseen ja taas takaisin joppariksi Helsinkiin. Tyttökin vannoi minulle uskollisuutta ja rakkauttaan, vaatimalla minua naimisiin kanssaan -” Enhän minä nyt vielä,” vaintelin tuolle. Irja-tytölle, vaikka rakastin häntä ja hänen hyvyyttään.- Olin pitkään pois ja hän kirjoitti minulle Vaasankadulle kirjeen jossa kertoi olevansa minulle raskaana. Sitten hän painotti” Jos sinä jätät minut, niin minä lähden Ruotsiin. Lähetämme sitten joskus sinulle kirjeen yhteisen lapsemme kanssa…” - En osannut tehdä mitään asian eteen. Päätin kuitenkin lähteä eräänä viikonloppuna käymään Porvoossa, jossa totisina ja hiljaisina kierreltiin museot.- Oltuani sitten muutaman päivän Helsingissä ”Lestin heittäjänä”, kävin lääkärissä joka totesi lakoonisesti.”Se on tippuri” – Voi Porvoon tyttö, minkä teit, ajattelin mielessäni. Sain pian kirjeen, jossa Porvoon Irja-tyttö kertoi” Olen pahoillani, minä en olekaan raskaana. Menkat tulivat kovin myöhässä. Rakastan sinua ikuisesti…” - En tavannut häntä sen koommin, vaikka joskus enoni kanssa sivuttiin Porvootakin. Kirjoitin hänelle vain kortin:” Mene kultani lääkäriin.”

Meidän bisnekset sujuivat hyvin . Useina iltoina istuimme Suur-Hokin ravintolassa Gambina-lasi nenän alla. Enoni ryyppäsi jo liikaakin. Kerran hän sikunoissaan ja rahoissaan särki Vaasankadulla asunnostaan kaikki vanhat mööbelit ja tilasi uudet tilalle Askosta. Meitähän se vain nauratti. Enoni muija oli vain mielissään uudesta interiööristä asunnossaan. Minä ravasin Alkossa niin tiuhaan, että jouduin puhutteluun ja ottivat viinakortin kuukaudeksi hyllylle. – Mitäpä minä sitä surin, olihan minulla muutamia mummoja, jotka rahan puutteessa hakivat viinaa saadakseen hyvän hakupalkan. .- Pitkät berberit päällämme kyttäilimme asiakkaita Rautatieaseman ja Messuhallin kulmilla iltahämyissä. Aina jollekin janoiselle annettiin berberin kätköistä renkkupullo rahaa vastaan.. Poliisejakin osattiin paljolti varoa, vaikka heille oli tiedossa palkkio kaikista salaviinan myyjien kiinniottamisesta. . Kauan me pärjättiin, kunnes eräänä päivänä, kun Herakles toi kahvia Suomeen, polisit iskivät. – Se oli enoni syytä. Hän ryyppäsi liikaa ja hupiloi rahansa maailmalle. Hänellä oli yli 60 valokuvasuurennostilausta kämpillään, joista ei ollut penniäkään tilitetty Sammolle. Hän työnsi hellaan kaikki tilaukset ja monen sotaveteraanin valokuvatkin ja poltti ne. – Me jouduttiin käräjille ja saimme tuomiot petoksista ja viinanmyynnistä jo pitemmältä ajalta. Joku kateellinen joppari oli käryttänyt meidät. Sain linnaa vuoden ja kaksi kuukautta ensikertalaisena. Enoni sai 3 kk enemmän.
Linnassa aika meni hyvin, kun enoni osasi monet kikat. Kun johonkin hommaan pyydettiin ammattimiestä, oli Sulo aina ensimmäisenä vapaaehtoisena ammattimiehenä valmiin hommiin. Hän vaati minut kaverikseen moniin vankilan töihin, Tosiasiassa hän ei osannut mitään ammattia, paitsi Lestin heiton, mutta hän sanoi minulle:” Kyllä me jotakin keksitään.” – Joskus hän esiintyi hienomekaanikkona, joskus holkanvetäjänä ja tinurinakin, vaikka ei tiennyt mitään näistä ammateista. Kuitenkin hän selvisi aamusta iltaa kulloisestakin hommelista puhumalla ja hitaasti kiirehtien, sanoipa joskus vartijalle, joka hätäili töiden joutumista: ” Kuulkaahan vartija, jos minä toden sanon, niin kiirehtimisestä ei ole mitään apua työn laatua ajatellen. Eihän Roomaakaan päivässä rakennettu ja meillä täällä on vielä paljon päiviä jäljellä.” - Pääsin linnasta jo seuraavana kesänä kunnollisen käyttäytymisen johdosta, vaikka olihan minulla usein mielessä, miten pääsisin hiippaamaan linnasta pois ? - Palasin vanhojen trokarien luokse, jotka tiesivät tilanteen kyttien touhuista. Olin valvonnan alla, joten en uskaltanut aloitella hommiani suuresti. Möin toreilla tekemiäni pannun alusia ja kenkärenkiä , joiden menekki oli satunnaista. – Eräänä kesä päivänä kävelin Pääposti-talolle asioimaan vähäisten säästöni nosto aikeissa, kun käytävällä asteli vastaan nainen, jonka olin tavannut välirauhan aikana Jyväskylän Ainolassa Sotasaalisaseiden näyttelyssä. Hän kertoi olevansa Pääpostissa kassanhoitajana ja menossa työmaalleen. Minulle välähti mieleen, nyt ryöstän kassan, mutta jätin ajatuksen hautumaan nupissani ja pyysin naista Alppilan lavalle tanssimaan samana iltana.- Nainen asui Helsingin erottajalla siskonsa kanssa. Olivat ennen sotia tulleet vanhempiensä mukana Lumivaarasta .”Tulemme siskoni kanssa Alppilaan illalla”, hän lupasi. - Siellä Alppilan tansseissa sitten tutustuin naiseen, josta tuli vaimoni syksyllä. Olimme kesäkauden riiastelleet ja rakastelleet hänen kortteerissa siskon pois ollessa, kävi niin, että Soili nainen ilmoitti olevansa pieniin päin. Minun oli pakko nyt mennä kihloihin ja syksyllä puiden lehtien tippuessa meidät vihittiin Vanhankirkon alttarin edessä. - Saimme pienen asunnon Kalevankadulta vuokralle. Kuuden kuukauden kuluttua vaimoni synnytti pojan Kätilöopistolla. Kävin poikaa katsomassa, mutta kukat jäi viemättä. Siitä on minua muistutettu hyvin usein :” Mikä törppö !” - Koin Helsingin vaikeaksi asua ja päätin muuttaa Joensuuhun, jossa oli paljon rakentamista. Olin linnassa käynyt muurarinkurssin ja sinne yrittämään. Siellä kukaan ptunne. Väkinäisesti vaimoni sanoutui irti Postista ja minultakin jäi Postin kassa ryöstämättä. Muutimme Mutalaan Joensuuhun ja asuntokin löytyi vuokralautakunnan avulla. Vaimoni pääsi sahalle töihin tuntikirjuriksi ja minä sotkin laastilla ihmisten tiiliä toisaalla kaupunkia - Neljäntoista kuukauden kuluttua synnytti vaimoni toisen pojan. en joutanut katsomaan sairaalaan, enkä ollut pojan ristiäisissäkään työkiireitteni kanssa.- Siitäkin kommentit usein:” Voi mikä törppö !” - Kun minun elämäni alkoi olla kunniallista, niin veri veti isäni tavoin taas maailmalle. sain päähäni, että vilkkaasti kasvava Lahti olisi hyvä kaupunki asua. Niinpä päätin muuttaa sakkini kanssa sinne. Muutimme uteliaina Lahden Jalkarantaan asumaan vuokrataloon. Siellä rakennettiin isoja kerrostaloja ja muurausurakat tuottivat pohjiakin hyvin. Raskaat työt vaativat raskaat huvitkin, sanoi tukkilainen. Minäkin resusin jätkäporukoissa ja kaikenkarvaisissa harjannostajaisissa. Oli viinaa ja vieraita naisia öisten kestävissä kekkereissä. Kotona valehtelin olevani ylitöissä, tahi ay-kokouksissa myöhään, mutta olinkin jonkin vieraan naisen helmoissa nautiskelemassa kielletystä hedelmästä. - Usein kotona kävi valtaisa sota, paistinpannut lenteli seinään ja lautaset särkyivät lattioille. Epäluulo ja mustasukkaisuus täytti elämisen pitkäksi aikaa. Vaimoni sanoi useasti ottavansa eron minusta sonnista. Hän aikoi muuttaa takaisin Helsinkiin lasten kanssa ja” Sinä saat painua niitten huoriesi kanssa, vaikka helvettiin” hän uhosi minulle - ” Siellähän olisi lämmintä”, yritin minä lepytellä. - Lahdessa syntyi meille kolmas poika, joka oli kookkain pojistamme. Sanoimme häntä ”Kromosomipennuksi”. -Kaikista epäluuloista huolimatta vuodet kuluivat nopeaan. Päivien ja viikkojen arkisista pikkutapahtumisista koostui kuukaudet, vuodet. Aiottua eroakaan ei ole vielä tapahtunut, vaikka päivittäisissä rähinöissä se on aistittavissa hyvin usein. Monet aviolliset riidat on lopetettu hetekassa hetkeksi.
Äitini varhainen kuolema sai sukuani kokoontumaan hautajaisiin Jyväskylän Halssilaan. Siellä m.m. tapasin siskoni monien vuosien jälkeen, en ollut kertaakaan kirjeenvaihtoväleissä ollut hänen kanssaan. Hän oli ollut karjakkona Kemijärvellä heti sodan jälkeen ja saanut nimekseen siellä ”Kemijärven Hulda”. Mukanaan oli hänellä joku sulhasmies, postiautonkuljettaja Rovaniemeltä, Reiska vain ”- Nuorin veljeni oli tullut autolautalla Tukholmasta, jossa oli ollut peltiseppänä Volvolla. Hän itki äidin haudalla. – Veljeni oli hulttioveli, kun ennen armeijaan menoa oli mukamas kihloissa erään piikalikan kanssa, jonka kanssa saanut pari poikalasta. Sitten tuo hulttio oli jättänyt koko perheensä ja häipynyt Tukholmaan. Samanlainen hulttio, kuin hänen isoisänsä Amerikoissa. – Suku on pahin. Siitä hyvä esimerkki olen ollut minäkin. - - Kolme poikaani oli vaimon veljen kanssa ja minun veljeni, sekä minun kanssa kantamassa äidin arkun kuraiseen hautaan.- Isäni oli melkoisessa jurrissa laskiessaan kukkalaitteensa haudalle, oli vaara, ettei hän kompastunut vaimonsa arkkuun. Vaikka isäni oli rahaton, uhosi hän meille muille:” Kyllä minä ostan sitten hautakiven vaimoni haudalle…” – Ostamatta se jäi häneltä. Vielä vanhoillaan hän läksi Ruotsiin metsätöihin parhaan ryyppykaverinsa kanssa, ollen sillä reissulla yli kaksi vuotta, kunnes kotiutuivat kotimaahan yhtä varattomina, kuin lähtiessään..- Isäni kuoli yksinäisenä vanhainkodissa, näkemättä koskaan uskomaansa Sosialistista Vallankomousta Suomessa..- Hänet haudattiin äitini viereen Seppälänkankaan hautausmaalle pienin menoin. Annoin minä papille kovat viskipaukut ja muille halvempaa prenkkua. – Kuolema kävi tiuhaan sukuni luona. Yksi pojistani kuoli hypotermiaan Turussa Hän oli kännännyt ja pakkasyönä kaatunut kivirappuihin ja kuollut pakkaseen. Joku ohikulkija oli hänet aamulla löytänyt kotinsa rappusilta hengettömänä. – Vanha enonikin kuoli Helsingissä. En ollut tuon entisen ”Lestin heittäjän” maahanpanijaisissa, vaikka hänen pois menonsa hiukan koskettikin minua. – Hiukan myöhemmin siskoni kuoli veritulppaan Rovaniemen sairaalassa. Olin hautajaisissa. E.v.p. Rajaluutnantti oli siskoni viimeinen sulhanen, jonka kanssa otimme Wisky-ryypyt siskoni muistolle.. - Tein veljeni kanssa tasajaon sukuni jättäneiden perinnoistä. Saimme jakoon isäni ja äitini jäämistöstä190 mk kumpikin, lisäksi muutamia vanhoja rojuja. - Veljeni kanssa ryypättiin perintömme piankin. Hän läksi lihamieheksi Nuorgamiin erään Tivolista löytämänsä hupakon kanssa. - Parin vuoden päästä vaimoni otti eron ja läksi Helsinkiin vieden aikuistuneet poikansa parempiin hommiin sinne. – Allapäin minä palasin Halssilan maisemiin. – Eläkeläisenä seurasin kiireistä maailmanmenoa . Mietin kirjailijan tavoin :” On turha kiirehtiä, me kaikki ennätämme varmasti perille hyvissä ajoin. Meidän päiviemme ihmiset tuhlaavat aikaansa kaiken maailman hössötyksiin. He tekisivät viisaammin, jos soisivat enemmän aikaa omien ajatustensa kuuntelemiseen. – Tietoa me opimme toisilta, viisaus meidän on opittava itseltämme yksinäisten ajatustemme ja haaveittemme syvyyksistä.. – Sen lähteen vesi on kylmää kuin totuus ja maistuu kitkerältä kuin murhe.” - Nyt teen tyhjässä autotallissani arkkua itselleni, mittoihin 65 x 210. Autoa ei ole, vein romuttamoon sen. Autokorttikin vietiin, kun olen lähes sokea . – Kuolleet ovat minun parhaat ystäväni ja rikoskumppanit. Kuolleet ovat minun kiusaajatkin. Annan heille kaikille anteeksi tekonsa. Olkoon elossa olevien omaisteni elämä auvoisaa ja leppoisaa yhdessä elämisessä…-” Ukko rukka”, sanoi joku takanani:” Mitä sinä täällä yksinäsi höpiset ? – ”Eiköhän jätetä se veneen teko nuoremmille ” - Valkotakkinen mies otti minua hihasta ja talutti suoraan dementiaosastolle ja pisti lähtiessään oven lukkoon. Jäin omien ajatusteni pariin.

O.V.

Toimittaja(t): haapala

Luotu: 8.3.2005

Juhannus

Vilppulan vanhustenasuntolan villi viisikko (88-vuotias Eino Hyppönen, 77-vuotias Vilma Ericsson, 79-vuotias Unto Kanerva, 86-vuotias Kaisa Viljakainen ja 93-vuotias Verneri Ulappa) ovat Juhannuksenvietossa Keski-Suomen järviseudulla. He ovat veneilemässä keskenään ja veneilysäännöt yleensäkin ovat hyvin muistissa, mutta Juhannuksen taikailmapiiri saa hieman unohtamaan muutamia perusasioita. Eino, joka on kestoromantikko, huomaa vedessä kauniin lumpeenkukan jonka hän niin kovasti haluaisi ojentaa Kaisalle. Hän yrittää ensiksi irroittaa sitä airon lavalla, mutta kun se ei onnistu hän alkaa kurkotella veteen. Kaikki näyttää sujuvan hyvin, mutta yhtäkkiä Eino horjahtaakin rajusti ja sittenhän vain arvata saattaa mitä siitä seuraa.

Vene keikkaa ympäri ja koko venelastillinen uppoaa järven pohjaa kohti. Kaikki tapahtuu niin silmänräpäyksessä ettei kukaan ehdi edes huudahtaa. Kaikki tapahtuu kuin hidastetussa filmissä. Matka kohti järven pohjaa tuntuu jatkuvan ikuisuuden verran, vihdoin pohja saavutetaan. Mikä tekee asiasta kummallisen on se, että viisikko on tajuissaan koko matkan pohjaan asti ja vasta siellä huomaavat että he pystyvät jopa hengittämään, puhumaan ja aivan kuin kuukävelemään järven pohjassa.

Pohjassa on kuin pieni kaupunki. Kauniit portit ja paljon simpukoilla vuorattuja asuntoja. Heitä kohti ui hahmo joka näyttää aivan meren isännältä, Ahdilta. Muitakin hahmoja liittyy seuraan, ja villi viisikkomme viedään kierrokselle merenalaiseen kaupunkiin. Mitään ei puhuta ääneen, mutta jotenkin, kai jonkin sortin telepatian kautta, selviää monia seikkoja kaupungista. Kaupunki on rakennettu pääosin järveen uponneiden veneiden ja laivojen hylkytavarasta, mutta mukana on myös järven pohjan omia luonnontuotoksia.

Näkymät ovat päätä huimaavia. Järvenneito Lumottaren kaunis salonki saa jopa viisikon miesväen silmät ihailusta selälleen; kuinka järviruo'osta ja muista järvikasveista voikaan saada luoduksi tämänlaisia taidokkaita asetelmia.

Ahdin oma sali laitetaan vieraitamme varten juhlakuntoon. Järvisimpukoiden rivi kaunistaa salin seinustoja, ja ahventen sinfoniaorkesteri virittelee soittimiaan hauki-kapellimestarin opastuksella. Soittimina on mm. simpukkarumpuja, kaislakellopelejä, leväviuluja ja ruokopillejä. Mukana on myös itsesoittavia soittimia, kuten esim. rapukastanjetit sekä iilimatojen napatanssiryhmä. Vihdoin orkesteri alkaa soittonsa, ja se onkin jotain se. Ei maan pinnalla ainakaan voi kuulla tai nähdä mitään vastaavaa.

Viisikko on hämmästyksissään; vai tältä täällä tutun kotiseutujärven pohjassa näyttääkin. Kierros tuo yhä uusia odottamattomia yllätyksiä, ja puhumattomina kaikki jatkavat matkaa. Jotenkin aika tuntuu menettävän merkitystään täällä järvenpinnan alaisessa maailmassa.

Yhtäkkiä kuitenkin Vernerin rannekkeessa oleva ajastin soi, ja ystävämme huomaavat että pian olisi juhannusiltakahvien vuoro kotiasuntolassa. Jotenkin kai Ahti joukkoineen huomaa viisikon kiireenpoikasen, ja seuraava muistikuva joka ystävillämme on, on järven rannalla aivan vesirajassa kasvot maata vasten makaamassa.

Jokainen katsoo toisiaan epäuskoisina; mitä oikein tapahtui? Vähän aikaa siinä istuskellaan hiljaisuuden vallitessa, mutta sitten kaikki alkavat puhua yhteen ääneen; ja jokaisella on aivan sama kertomus. Mutta eihän nyt tällaista voi tapahtua Suomenmaassa! Sitten he yllättäen huomaavat, että jokaisella on kaunis kaiverrettu simpukkariipus kaulassa. Se ei siis ollutkaan unta. Jotenkin he kaikki tietävät, että kyseinen matka on mahdollinen ainoastaan Juhannuksena.

Vanhusten asuntolaan he saapuvat juuri ajoissa juhannuskahveille, mutta kuin yhteisestä sopimuksesta he päättävät jättää kertomatta kaikista suurimmista yksityiskohdista henkilökunnalle tai kenellekään muullekaan. Riittää että nämä tietävät veneen uponneen ja heidän pelastuneen. Eihän sitä tiedä minne heidät toimitettaisiin jos he alkaisivat kertoa uskomattomasta juhannusseikkailustaan totena myös muillekin. Onneksi siitä saa ihan viisikon kesken kuitenkin yhdessä jutustella arjen piristykseksi.

Toimittaja(t): A-R H

Muokattu: 6.6.2004

JUHANNUS

Juhannukseen oli vielä pari viikoa. Kuusiton kylän juhannuskokko oli rakennettu valmiiksi. Siinä oli kaksi vanhaa tervavenettä ja riittävästi roskapuuta. Eero halusi järjestää jotain uutta ohjelmaa nuorille ja oli kutsunut naapurin aikamiespojat Tanelin ja Taiston luokseen. Mietittiin ja monenlaisia ehdotuksia tuli.
-Minun nuoruudessani kyläkuvaan kuului kyläkeinu, jonka luokse nuorilla oli tapana kokoontua sunnuntaisin, juhlapyhinä ja ennenkaikkea juhannuksena. Tytöt istuivat keinussa ja lauloivat, kuoron kerratessa esilaulajan sanoja. Pojat keinuttivat. Keinun rakensivat kylän miehet yhdessä. Paikoin sitä sanottiin ristikeinuksi, mutta siihen tehtiin 4, 6 tai 8 aisaa. Sellaiseen keinuun saattoi mahtua jopa parikymmentä henkeä keinumaan. Kertoili isoisä. Keskustelu virisi vilkkaan, kaikki alkoivat innostua keinun kehittelystä. 10-vuotias Ville ja 7-vuotias Toni olivat tietysti riemuissaan. Äiti-Eilallakin ilmoitettiin siitä välittömästi keittiöön.
-Voisitko isoisä opastaa meitä keinun rakentamisessa? Kysyi Eero.
-Mielelläni minä sen teen, aikaa on vajaat kaksi viikkoa, mutta se voitais tehdä kahteen kasvavaan puuhun, joiden väliin tulee pyörivä akseli. Silloin ei tarvitse tehdä kannattaviä pylväitä. Tehtäis kaksi tai kome aisaa, jolloin keinussa on vain yksi istuinlauta. Selosti isoisä ja jatkoi: -Yleensä keinu rakenntettiin mäelle lähelle kokonpolttopaikkaa. Siellä minun rantaplstallani on se mäen nyppylä, se on sopiva paikka. Sinne saatte tehdä ja sieltä löytyy sopivat kasvavat puutkin.
Keinu valmistui juhannusaatoksi.Kylän hanuristi oli pyydetty huolehtimaan musiikista ja naiset olivat joukolla huolehtineet kahvi- ja ruokavalmisteluista. Sääkartta oli näyttänyt hyvältä. Lämmintä ja poutaa ennustettiin Keski-Suomeen. Aatto oli mitä parhain ja kokotkin sai systyttää. Koko Kuusiston kyläkunta oli lähtenyt liikkeelle. Puheensorinan säestäessä syötiin lohikeittoa ja jälkiruokana kahvia, jäätelöä ja lakkahilloa. Lasten ja nuorten herkkua oli jäätelö hilloineen ja paljon sitä niihin upposikin. Juttu luisti, posket hehkuen puhuttiin koko vuoden tapahtumat. Hanurin säestyksellä laulettiin kaikki keäsiset laulut mitä muistettiin. Lapset lausuivat runoja ja nuoret ottivat kyläkeinun omakseen, laulu ja ilakointi kuului kauaksi.
Kokon sytyttämiseen kokoontuivat kaikki ja vanhat veneet paloivat iloisesti. Lapset odottivat jo makkaran paistoa. Muutama kovaääninen juhlija oli veneillä järvellä ja lauloivat Saarenmaan valssia.
Illan tummuessa rantanurmikolla tansittiin. Eero haki Eilansa tangoon ja hyräili Satulinnaa... aavan meren tuolla puolen jossakin on maa.. - katseet kohtasivat, se oli lupauksia täynnä. Juhannustunnelma oli täydellinen. Polkkaakin mentiin aivan kuin P. Mustapään runossa: ”Ei ollut tyhjää kolkkaa, kun kaikki hyppivät polkkaa, Hei! Villiä, villiä polkkaa.”
Vähitellen väki alkoi väsyä, ennenkaikkea lapset – ja yksi toisensa perään lähti kotiinsa.
Aamulla naapurin Taisto tuli Eeron luokse ja kertoi että Taneli ei ole tullut kotiin. Viimeksi se oli nähty järvellä humaltuneiden juhlijoiden joukossa. Eero ja Taisto lähtivät etsimään ja kyselemään, kuka olisi viimeksi Tanelin tavannut. Tanelilla ei ollut tapana tehdä treffejä alkoholin kanssa.
Juhannuspäivä oli mahtava, aurinko paistoi ja järvi oli aivan tyyni. Monta tuntia Eero ja Taisto soutelivat ja kyselivät tapaamiltaan ihmisiltä ja huoli sen kuin kasvoi. Lopulta he päättivät soutaa kotiin ja ilmoittaa viimeistään iltapäivällä viranomaisille. Pitääkö ruveta naaraamaan? Kysyi Taisto hätääntyneenä veljensä kohtalosta. Hiljaiseksi kävivät molemmat miehet. Taiston soutaessa Eero piti perää. Rantaviivaa tarkkaillessaan hän huomasi jotain liikettä. Eero ohjasi lähemmäksi. Siellä istui Taneli rantakivellä makkaraa syöden ja toisella kivellä vaalea nainen. Vilkas keskustelu oli menillään ja iloinen nauru helähti aurinkoiseen rantamaisemaan. Kättä nostaen miehet tervehtivät toisiaan ja Taisto kuiskasi Eerolle:
-Taisi olla vanhalla pojalla elämänsä paras juhannus. Olen tuon naisen nähnyt terveyskeskuksessa valkoisessa työasussaan. Taneli oli pelastajansa löytänyt. Vasta kotona hän aikoi kertoa veljelleen, kuinka he olivat Eeron knssa häntä etsineet.

Toimittaja(t): P Kla-Hnen

Muokattu: 24.8.2004

JUHANNUS

Se on tapana rakkaassa Suomenmaassa että kesän suurinta juhlaa, juhannusta juhlitaan! Meidän muutamien nuorten kesken Suolahdessa tuli ajatus lähteä Tikkakoskelle, lentokentälle katsomaan lentäjien järjestämää kokkojuhlaa. Se oli sodan jälkeen sellainen tapahtuma jonne riensi kansaa pitkistäkin matkoista. Me kauppalamme sivukylän muutamat nuoret suunnistimme myöskin sinne juhannusaattona.
Lähdimme jalkaisin asemalle. Siihen aikaan ei ollut omaia autoja nuorilla.
Asemalla oli aito höyryjuna puuvaunuineen. Lättähattu ei ollut tullut vielä kuvioihin. Otettinpa valokuvakin junan rappusilla, jossa meidät ikuistettiin. Kaikki hyväntuulisina, Helvi, Helmi, Maija, Matti, Timo ja Tiina.
Helmillä oli valkolakki, juuri keväällä saatu. Tiinalla kansallispuku, toiset kesäisen kepeissä asuissa kuten juhlaan kuului.
Näin saavuimme Jyväskylään. Junan kotoisasta kolkusta vaihdoimme bussiin eli linja-autoon, joka vei Tikkakoskelle.
Kentällä oli komea juhannuskokko! Lentäjät näyttivät monenlaisia tatojaan ilmassa yleisön ihmetellessä ja ihasteleessa. Väkeä oli paljon.
Siinähän se meni aatto-ilta ja yö myöhäseen. Loppuyö järjestyi majoituksen puolesta mukavasti, kun Matin mummola oli siellä lähellä, jossa saimme yöpyä turvallisesti siskonpetillä.
Juhannuspäivän kuluessa oli ajateltava kotiin palaamista. No, jälleen turvautuen linja-autoon. Menimme bussipysäkille, jolla päästäis kupunkiin ja iltajunalla Suolahteen.
Jonkun vaivaisen kilometrin pääsimme matkaan kun auto teki lakon. Tuli jokin vika, ei suostunut kyytiä antamaan. Eipä muuta kuin väki tienoheen odottamaan kun vikaa korjataan, Ja korjattiinhan sitä. Istuimme marjattomilla mättäillä männikössä ja paransimme sillä aikaa omaa maailmaamme. Korjaus kesti tunteja. Vihdoin päästiin jatkaam matkaa kohti Jyväskylää. Eipä hätää taidamme sentään ehtiä junaan, vaikka olikin viivytystä. Loppumatkan kaupungissa juoksimme asemakatua alas että kerkiäisimme ennenkuin juna lähtee. Kerkesimme asemalla jossa juna oli juuri lähdössä, mutta emme junaan. Näimme sen lähdön kun se komeasti vislas ja harmaa savu jäi piipusta sakeana taakse.
Tiina iloitsi, emme ainakaan paljoa myöhästytty! Tyttöjäkin alkoi naurattaa.
Matti lohdutti – lähteehän se yöjuna vielä!
Useamman tunnin odottelu asemahallissa, päästiin köröttelemään kohti Suolahtea.
Juhannusjuhlien hilpeät muistelut junassa piti mielet pirteänä. Väsymystä ei kukaan valittanut, vaikka kuuden kilometrin jalkamatka asemalta kotiin oli vielä edessä. Valoisa juhannusyö antoi meille voimia. Loppu taipaleella jaksoimme ihailla sydänkesän vihreyttä ja koulumme seinustan upeita syreenipensaita parhaassa kukkaloistossaan. Viimein onnellisina vaiheikkaasta junhannusmatkasta uni maistui makealtaa, kotona.

Toimittaja(t): km

Muokattu: 25.6.2005